tiistai 28. tammikuuta 2014

Lyhyesti: Anna Amnellin kirjoista sanottua

Aurora_kansi-2

Info på svenska/Kirjasampo.fi/Anna Amnell


Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora 2013 on yhteispainos kirjoista
Aurora, vaahteralaakson tyttö 1991 (2. painos 1992), Aurora ja Pietarin serkut (1993) ja Aurora ja villikyyhkysten aika (1995) 362 sivua 
ISBN 978-952-286-355-3 BoD 
Lopussa on kirjoitukseni Lukijalle. 

Aikaisempi tuotanto: Aurora-kirjat 1990-luvulla

Ensimmäinen kustantajani Kirjapaja siirtyi monien muidenkin kustantajien lailla julkaisemaan pelkästään aikuisten kirjoja.  Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora on omalla kustannuksela tehty yhteispainos kirjoista Aurora, vaahteralaakson tyttö 1991 (2. painos 1992), Aurora ja Pietarin serkut (1993) ja Aurora ja villikyyhkysten aika (1995)


 24 vuotta myöhemmin:

Blogissa ”Tuhansia sivuja”
http://tuhansiasivuja.blogspot.fi/2015/12/aurora-vaahteralaakson-tytto.html

--  jostain syvältä nousi kaipuu Pienen Runotytön maailmaan ja Anna-kirjojen aikaan. Pekkarisen kirjan kansi suorastaan hehkui tuota entisaikaa herkällä Auroran kuvallaan.
--
Kun kyseessä on tyttökirja, voisin kuvitella sen kohderyhmää kiinnostavan ennen kaikkea tarinan romanttisen puolen ja matkajännityksen. Kirjalla on kuitenkin paljon ulottuvuuksia, ensinnäkin sen historiakytkökset ja silloiset olot Suomessa, Toisaalta Auroran palvelijan rooli ja tarinan vauraiden nuorten joutilas elämäntyyli asetetaan tarinassa rinnakkain. Yhteiskuntaluokkien erot ovat selkeät.
Mielenkiintoinen sukellus hetkeksi toiseen aikakauteen, omiin tyttökirjavuosiin vuosikymmenten taakse ja sipaisuun yhteen Suomen historian vaiheeseen."



Mitä Aurora-kirjoista sanottiin niiden ilmestyessä:
1990-luku:
"Rasismista ja kansallisesta itsekkyydestä on mahdollista ohjata ulos näin kiehtovalla tavalla."
Anna-Maija Raittila [Aurora - Vaahteralaakson tyttö 1991, 2. painos 1992]

"--kertojanansiot ovat miljöökuvauksessa, lähes visuaalisissa Kanadan luonnon ja maisemien tunnelmissa."  Kerttu Manninen [Aurora - Vaahteralaakson tyttö 1991,1992]

"Vuosisadan alun pikkuporvarillinen pääkaupunki juhlineen, juoruineen ja kommelluksineen on elävänä läsnä. - - Henkilöistä Olga on aidoin. Hän on juuri niin raikas, raju ja mököttävä, kuin vain murrosikäinen tyttö voi olla." Eila Jokinen [Aurora ja Pietarin serkut]

"Kokonaan oma suvaitsevaisuuden ja ihmisarvokysymysten problematiikka kätkeytyy romaanien herrasväen ja palveluskunnan välisiin suhteisiin. Tämä on kummankin romaanin keskeisiä teemoja."
Salla Korpela [Aurora-vaahteralakson tyttö 1991 ja Aurora ja Pietarin serkut 1993]

"Osäkerhet, men även framåtande och äventyrslust samsas inom de tre böckernas pärmar. Olika åldersgrupper serveras internationell underhållning. Här finns möjlig historisk förankring, miljökännedom och insikt i den föräldralösa 18-åringens livsöde och trots det 100-åriga perspektivet tangerar den beresta pedagogen --många dagsaktuella problem. "
Majlis Qvickström, HBL [Aurora ja villikyyhkysten aika 1995]

"Kirjan kerronta on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, jännitystäkin löytyy. Sopii hyvin nykynuorten luettavaksi kielenkäyttönsä ansiosa, sillä kirjan kieliasu on loistava." Outi Lievonen, Kirkko ja kaupunki

"Nuortenkirja on tavallisesti kevennetty versio elämän ongelmia, pelkoja ja vastuksia, mutta onnellisesta lopusta pidetään huolta. Sama koskee Auroraa, mutta vanhassa kaavassa ei ole mitään pahaa. On hyvää tekevää pelätä, jännittää ja rentoutua myönteisen lopun riemussa."
Tuula Hortamo, Iisalmen Sanomat

"Lastenkirjallisuuden mittakaavassa Amnell onnistuu kuvaamaan luokkayhteiskunnan rujoutta siinä missä laaksomaiseman romanttista pehmeyttäkin." Ismo Loivamaa [Aurora ja Molly 1999]


Lucia ja Aurora -kirjat

2000-


Anna Amnell "--on aiemmissa kirjoissaan paneutunut innostuneesti ja asiantuntevasti 1800- ja 1900-luvun vaihteen historiaan. Valtiollisen historian ohella kirjailijaa kiinnosti Aurora-kirjoissa elämäntapojen ja kulttuurivirtausten tarkastelu. Nyt Amnell on paneutunut 1500-luvun eurooppalaiseen historiaan. --Amnellin kirjan seikkailujuoni seurailee historian mahdollisuuksia, kuvittelee ja keksii toden rajoissa." Ismo Loivamaa [Kyynärän mittainen tyttö 2004]
   
 "Amnellille ominaiseen tapaan tarinan myötä lukija saa kosketuksen kuvattuun aikakauteen useissa maantieteellisissä pisteissä --Kokonaisuus on vaihteleva, rikas ja kerrontatekniikka lastenkirjaan moderni --taitava kerrontatekniikka uppoaa paikkojen, episodien ja henkilöiden vaihdoksiin. --"
Kaarina Kolu [Kyynärän mittainen tyttö 2004]

    [Amnell] on sommitellut myöhäiskeskiaikaan sijoittuvan kehitystarinansa kunnianhimoisesti, elävöittäen aikakautta tarkkaan harkituin yksityiskohdin - uuvuttamatta lukijaansa liiallisella tiedolla, vuosiluvuilla ja muilla detaljeilla. Suomen historiaan Lucian seikkailut linkittyvät Juhana-herttuan kautta.--" Päivi Heikkilä-Halttunen (Kyynärän mittainen tyttö 2004]

 "Anna Amnell on historiallisen lasten- ja nuortenromaanin taitaja, joka tarjoaa lukijoilleen sekä autenttisuutta, romantiikkaa että jännitystä."
Teresia Volotinen [Pako Tallinnaan 2006]

"Toisen keskeisen näkökulman kirjaan [Lucia ja Luka] tuo rohkea ja Lucian tavoin seikkailunnälkäinen Luka. Vauhdikkaaseen  ja romanttiseen juonikuvioon, jossa varkaat suunnittelevat  Lucian lisäksi Katariina Jagellonican ryöstöä, joutuu mukaan myös Juhana-herttua. Taustalla häämöttää itse Iivana Julma." Anne Volanen [Lucia ja Luka 2013]

"Keskiajan ja renessanssiajan taitekohtaan vuoteen 1562 Turkuun sijoittuva Lucia ja Luca on kaikkien historian ystävien toivekirja. Amnellin valttina on tarkka ja eloisa historian kuvaus, joka ei silti uuvuta lukijaa liialla nippelitiedolla.
Amnell kirjoittaa aistimusvoimaisesti: lukija tuntee karhean kankaan ihollaan, eritteiden, ruuan, tervan ja savun tuoksut sekä aistii Turun linnan muureista huokuvan kylmyyden ja puheensorinan."
 
Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoittaa  Lastenkirjahylly
[15.2.2014 myönnettiin dosentti Päivi 
Heikkilä-Halttuselle ansiokkaan kriitikon Vaaskivi-palkinto. )

”' Lucia ja Luka' on seitsemäs Anna Amnellin historiallinen nuortenromaani ja kolmas osa Lucia Olavintyttären vaiheista renessanssiajan Euroopassa kertovasta sarjasta. Uutena henkilöhahmona sarjaan astuu Luka Dalmatialainen, Venetsiasta kotoisin oleva musikantti, joka Lucian tavoin on kääpiökasvuinen ja jo siksi Lucian erityismielenkiinnon kohde---
Amnell kuvaa luontevasti renessanssiajan arkea: asumista, vaatetusta, ruoka- tapakulttuuria. --”
Virikkeitä-lehden päätoimittajan Kaarina Kolun pitkä kirja-arvostelu, josta yllä pieni osa.
Kolu, Kaarina: Amnell, Anna: Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika. Kuv. Matti Amnell. BoD - Books on Demand - Virikkeitä: Suomen Nuortenkirjanevoston julkaisu 2013: 4, s. 53. 2013.
Kaarina Kolu on Virikkeitä -lehden päätoimittaja.


"Anna Amnell jatkaa lapsille ja varhaisnuorille tarkoitettua kirjasarjaansa lyhytkasvuisesta Luciasta. Lucia ja Luka  (BOD, kuvittanut Matti Amnell) kertoo Turun linnan renessanssiloistosta Juhana-herttuan aikaan.
  Lucia Olavintyttären perhe perhe koettaa parhaansa saadakseen osansa kukoistavan kaupungin antimista, mutta valtapolitiikan suhdanteet muuttuvat epäsuotuisiksi.
   Kirjassa on pientä jännitystä, salaliittoja ja paljastuksia, mutta seikkailujuonen rinnalla myös sydämellisiä tuokioita, kun Lucia tapaa toisen lyhytkasvuisen, Venetsiasta tulleen musikanttipoika Lukan.
  Kirjailija on perehtynyt aikakauteen niin hyvin, että turkulaisesta 1500-luvun elämästä välittyy luonteva ja mielenkiintoinen kuva. Paikka paikoin teksti olisi vaatinut hiomista, mutta muutoin kirja täydentää mukavasti historiallisen lastenkirjallisuuden valikoimaa.”

Ismo Loivamaa: Turkulaista hovielämää. Sydämellisiä tuokioita. – Ismo Loivamaa. Kuukauden kirjat Lapsen maailma 2/2014, sivut 60-61.

UUSIN KIRJA_ARVOSTELU:

UUSIN:

 Grönholm, Jouko: Lucia Olavintytär elää Juhana-herttuan ajan Turussa. Turun Sanomat/alio 24.3.2016Kirjoittaja on turkulainen toimittaja ja kriitikko. Hän on julkaissut muun muassa teoksen Kirjojen Turku. 

http://www.ts.fi/mielipiteet/aliot/856578/Lucia+Olavintytar+elaa+Juhanaherttuan+ajan+Turussa?jako=d1359a71394fe30819909ef88cce65b0






maanantai 6. tammikuuta 2014

Yhteiskoululaisia Helsingissä. Mary Marckin Eeva-kirjat


Yhteiskoululaisia Helsingissä
Anna Amnell

Lapsena luetun kirjan vaikutuksen huomaa myöhemmin, ehkä vasta aikuisena. Vaikuttajan ei tarvitse olla yksi kirjan henkilöistä, se voi olla ihmisryhmä. Tällaisia olivat helsinkiläiset yhteiskoululaiset Mary Marckin Eeva-kirjoissa. Heidän joukossaan oli kaksi tyttöä, joilla oli kirjailijanhaaveita kuten minullakin jo lapsena, mutta en millään tavalla samaistunut heihin.

Luin Eeva-kirjat koululaisena, nähtävästi kansakoulussa ja oppikoulun ala-asteella. Lukaisin ne ehkä myöhemminkin, kun pikkusiskoni lukivat niitä. Pidin niissä kuvatusta koululaisten välisestä ystävyydestä ja taloudellisesti sekä emotionaalisesti turvallisesta kotielämästä. Mary Marckin kirjojen Helsinki sekä keskiluokan ja yläluokan tilavat kodit olivat eskapismia, mutta myös rohkaisevaa optimismia: jos käyn koulua, minäkin voin muuttaa Helsinkiin, minulla ja minun lapsillani voi olla samanlainen koti.

En halunnut lukea kirjoja köyhistä pula-ajan tytöistä, jotka asuvat uneliaassa pikkukaupungissa ja käyvät tyttökoulua. Minusta olisi ollut hauskaa olla yhteiskoululainen ja asua Helsingissä. Tunsin, että pikkukaupungissa asuminen, köyhyys ja tyttökoulu typistivät maailmaani. ”On hauskaa käydä yhteiskoulua. Tyttökoulut tekevät ihmisen niin tympäiseväksi”, kirjoitti 14-vuotias Eeva Norma päiväkirjaansa. Kirjat olivat minulle ovi avaraan maailmaan.

American Field Service -vaihto-oppilasvuonna sain olla vuoden yhteiskoulussa ja Amerikkaan lähtiessäni kävin ensi kerran Helsingissä. Mary Marckin Eeva-kirjat olivat olleet minulle eskapismia pois pikkukaupungista. Matkustaessaan setänsä luo maaseudulle Eeva ajattelee, että siellä on ”Pieni surkea luminen asema”.  Hän pohtii: ”Tuntui kummalliselta ajatella, että noissa mökeissä asui ihmisiä, jotka vuodesta vuoteen istuivat täällä erämaassa ja näkivät sen muuttuvan valkeaksi ja sitten vihreäksi ja sitten taas valkeaksi ja katsoivat ulos pienistä ikkunoistaan junan kulkiessa ohi. – Ei, sellaista elämää hän ei kestäisi ainoatakaan päivää.” Samalla Eeva tajuaa, että hänen ihailemansa Topelius ei tarkoittanut Suomella Aleksanterinkatua vaan maaseutua.

Ensimmäinen maailmansota on käynnissä ensimmäisten Eeva-kirjojen ilmestyessä. Suomi on nuori, kun Mary Marckin Eevan luokka elää Helsingissä turvallista keskiluokan lasten elämää. He käyvät soittotunneilla, kuuntelevat gramofonilla Tonava kaunoista ja menevät katsomaan mykkäelokuvia. He ahmivat suklaata, käyvät Fazerilla syömässä leivoksia ja tekevät rekiretkiä maaseudulle. Insinöörin tyttö Eeva saa joululahjaksi kameran, mutta lahjat ovat yleensä omatekoisia ja vaatimattomia.

Nuoren valtion koululaisilla on energiaa ja optimismia, he ovat ihanteellisia ja isänmaallisia ja haaveilevat tekevänsä jaloja tekoja. He ovat reippaita ja ahkeria tyttöjä ja haluavat hankkia itselleen kunnon ammatin. Joku heistä haluaa kotiäidiksi, kaksi kirjailijaksi tai toimittajaksi. He suunnittelevat elämäänsä. Perhe on heille hyvin tärkeä.

Eeva-kirjojen keskeisiä asioita ovat Helsinki, oma koululuokka ja oma perhe. Helsinki on kuin yksi kirjan päähenkilöistä. Helsinkiläiset koululaiset matkustavat raitiovaunulla, menevät ”Kaivopuistoon nauttimaan luonnosta ja ”Helsinki säteili talvisen valkeana auringonpaisteessa”. Penkkareissa ”mentiin pitkin Espaa ja hurrattiin” aivan kuten nykyajan Helsingissäkin. Eeva ylistää Helsinkiä ja helsinkiläisiä: ”minä rakastan tuntemattomia helsinkiläisiäkin. Kun istun raitiotievaunussa enkä tunne siinä yhtään kasvoja, silloin elämä tuntuu salaperäiseltä ja ihanalta”. Hänen luokkatoverinsa Hertta on valmis vaihteluun: ”Joskus Helsinki on minusta kuin käsiraudat käsissäni ja nenäliina suussani”. Lyhyellä Lontoon matkallakin Eeva ja Hertta ovat kuitenkin sitä mieltä, että eivät tahtoisi elää muualla kuin Helsingissä.

He ovat oman aikansa nuoria, he kättelevät toisiaan, niiaavat aikuisille ja pitävät opettajista, jopa ihailevat heitä. He pohtivat yhteiskunnan epätasa-arvoa, mutta viktoriaaniseen tyyliin, jota on heidän hyväntekeväisyytensäkin. He edustavat yhteiskunnallisesti vain pientä prosenttia silloisesta Suomen kansasta, josta suurin osa asui maaseudulla ja sai toimeentulonsa maataloudesta. He tuntevat vain kesähuvila- ja kartanomaaseudun. Heidän kodeissaan on palveluskuntaa, johon suhtaudutaan ystävällisesti ja kohteliaasti mutta pitäen etäisyyttä, kuten meidän aikamme ihminen suhtautuu vaikkapa ravintolan henkilökuntaan.

Nuortenkutsuilla syödään voileipiä ja jäätelöä ja juodaan kahvia tai mehua. Siellä esitetään lausuntaa, laulua ja pianomusiikkia. Sähkövalo merkitsee vielä 1920-luvullakin romantiikkaa: ”Hertalla oli aivan kuin sähkövalaistus sisässään” Ossin mielestä ”Ei mikään ollut niin miehekästä ja oppinutta kuin vihreä kirjoituslamppu”.

Vihreäkupuinen kirjoituspöydän lamppu on noussut arvossaan, ja Eevan arvostama kodikkuuskin on nousussa pienin muutoksin: ”Huoneessa täytyy aina olla ihmisiä, jotka ompelevat, muuten ei siellä ole kodikasta. Herrat ovat aina kolkon näköisiä – ainakin ne, jotka eivät tupakoi”. Nämä tytöt olisivat rakastaneet käsityöblogeja. He kaipaavat vanhoissa romaaneissa esiintyvää ääneen lukemista, jota kaivataan nykyäänkin.

Vaikka nämä tytöt asuvat ”suloisessa” Helsingissä, heillä on kaukokaipuuta. Se oli muodissa 1920-luvulla. He haaveilevat valtamerilaivasta, jolla menisivät Amerikkaan keittäjäksi tai Chicagoon seikkailemaan ja jopa kaukaisesta Etelämeren saaresta, jossa he asuisivat ja heidän ihonvärinsä olisi musta. Monikulttuurisessa Viipurissa kasvanut Mary Marck, Kersti Bergroth, on ehkä osaltaan vaikuttanut siihen, että minulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia yhdistää suomalaisuutta ja monikulttuurisuutta.

Eeva-kirjoissa on eräs ikävä piirre: Etta Penttilää kiusataan kaikissa sarjan kirjoissa lihavuudesta. Hänen kiusaajistaan pahinta, Harri Nevaa, ihaillaan. Harri on luokan köyhin. Vihjaako kirjailija siihen, että Harri kärsii alemmuudentunnetta varakkaitten luokkatovereitten joukossa ja etsii jotakin, jota voi pitää pahempana kuin köyhyys - lihavuutta? Koskeeko se myös hänen äitinsä lihavuutta? Ettaa ei puolusta kukaan muu kuin Etta itse väliin hyvinkin tomerasti. Mutta se ei riitä. Koulukiusaaminen jatkuu lukiossa ja vielä ylioppilaaksi tulon jälkeenkin.

Kun luin Eeva-kirjat uudestaan vuosikymmenien jälkeen, tajusin, että niistä on saattanut alkaa rakkauteni Helsinkiin. Se jatkui Mika Waltarin ja muiden Helsingin kuvaajien kirjoja lukiessa ja sai täyttymyksensä, kun asuttuani Helsingissä vuosikymmenet kirjoitin itsekin nuortenkirjoja, joista useimmissa on keskeisenä vanha Helsinki.

Tyttökirjat voivat kulkea mukana aikuisuuteen asti, olla kuin lapsuudenystävä, joka muistaa, millaisia olimme lapsina. Emme arvostele niitä ehkä yhtä ankarasti kuin muita kirjoja, emme vertaa niitä muihin parempiin, vaikka näemme niiden ilmeiset heikkoudet. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että ne auttoivat meitä pienen matkan kohti aikuisuutta.

Kersti Bergroth oli 29-vuotias julkaistessaan ensimmäisen nuortenkirjansa ja 73-vuotias, kun viimeinen koululaisromaani Kerhon seikkailuja ilmestyi. Hän kirjoitti muistelmansa 87-vuotiaana. Näin Kersti Bergroth on esimerkki kirjailijasta, jolla on pitkä ura, mutta hän rohkaisee myös niitä, jotka ovat aloittaneet keski-iässä. Nykyisenä aikana, jolloin kirjailijatkin elävät yhä vanhemmiksi, Bergrothin kaltainen kirjailija on kannustava esimerkki.
 Anna Amnell: Yhteiskoululaisia Helsingissä. - Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain 2013. Luvussa Kersti Bergroth (Mary Marck)/Lukijat kertovat, sivut 72-76. 
Kuvassa Anna Amnell, taustalla Iisalmen Kaupunginkirjasto (1985)


lauantai 4. tammikuuta 2014

Anna Amnell: Firenzestä Turkuun



Kuvitus: Matti Amnell
Matkani lastenkirjailijana Italian renessanssista Turun linnaan kesti 20 vuotta tuloksena kolme lastenromaania lyhytkasvuisesta tytöstä ja hänen seikkailuistaan 1500-luvun puolivälin Euroopassa.

Amnell, Anna: Firenzestä Turkuun. - Tyyris Tyllerö 4/2013, sivut 7-12
vrt Italiasta se alkoi (blogikirjoitukseni vuonna 2005 ja monet muut kirjoitukseni Firenzestä, Ponte Vecchiosta ja Uffizin taidegalleriasta myöhemmin)

Tyyris Tyllerö 4/2013  Päätoimittaja Kari Vaijärvi. Taitto ja ulkoasu Pirre Vaijärvi. 52 sivua. Turku-numeron toimittaja on Ismo Loivamaa. Kuvien valinta ja kuvatekstit: Tyyris Tyllerö.
Samassa lehdessä on myös Anne Volasen kirja-arvostelu kirjastani Lucia ja Luka (2013).
(Klikkaa nuolia kuvan sivuilla ja näet lisää kuvitusta)


Matkani lastenkirjailijana Italian renessanssista Turun linnaan kesti 20 vuotta tuloksena kolme lastenromaania lyhytkasvuisesta tytöstä ja hänen seikkailuistaan 1500-luvun puolivälin Euroopassa. Italian renessanssi alkoi Firenzessä 1300-luvulla ja päätyi 200 vuotta myöhemmin Turun linnaan Juhana-herttuan ja Katariina Jagellonican hoviin. Kylmässä Pohjolassa renessanssin kukka ei ehtinyt elää vuottakaan, mutta sen tuoksu jäi, sen muisto, ja se kiehtoo meitä suomalaisia vieläkin.

 Olin vuonna 1991 kahden viikon matkalla Italiassa. Tein junamatkoja Ravennaan, Firenzeen, Venetsiaan ja kerran puolivahingossa Lorettoon, kun myöhästyin toisesta junasta. Roomassa olin pitemmän aikaa. Niin kuin miljoonat ihmiset ennen minua jouduin Italian lumoihin. Ennen kaikkea kauneus valloitti, nimenomaan Firenzen täydellisyys ja Italian taidemuseoiden ylenpalttinen yli-voimaisuus verrattuna kaikkeen, mitä olin ennen nähnyt.
 Kun seisoin Firenzessä 1500-luvulla rakennetun Uffizin palatsin taidegallerian ikkunan ääressä ja näin Arno-joen, Ponte Vecchion sillan ja ympäristönsä kanssa täydellisessä sopusoinnussa olevan kaupungin, mietin, keitä olivat ihmiset, jotka loivat tällaisen täydellisen kauneuden. Olin kohdannut italialaisen renessanssin.
 Italialainen taideasiantuntija Marco Chiarini kirjoittaa Firenzestä: ”Kaupunki on täydellinen kokonaisuus, johon mitään ei voi lisätä eikä mitään ottaa pois muuttamatta harmoniaa, jonka ihminen on antanut sille kahdeksan sadan vuoden aikana. Tuskin missään muussa kaupungissa liittyvät ihmisen pyrkimys ja luonnon luoma design niin hyvin yhteen.”


 Tutkijat kiistelevät siitä, miksi renessanssi alkoi Firenzessä. Jotkut sanovat, että rutto synnytti renessanssin. Kun se oli tuhonnut kolmanneksen Euroopan väestöstä, ihmiset olivat sisäisesti järkkyneitä ja valmiita uskonnon, taiteen ja tieteen uudistumiseen. Löytöretket avarsivat maailmaa, Bysantin kukistuttua vuonna 1453 oppineet pakenivat Italian niemimaalle lisäten tietoa antiikista. Kirjapainotaito oli keksitty. Sen ajan ihmiset alkoivat ajatella, että heidän aikansa oli erilainen kuin muut aikakaudet. Toisten mielestä se oli paras aika, toisten mielestä pahin. Renessanssi alettiin nähdä siirtymävaiheena keski-ajasta uuteen aikakauteen. 1500-luvun puolivälissä kirjoissa alkoi esiintyä sana Eurooppa.
Muutos oli alkanut Hollannissakin jo 1300-luvulla, ja renessanssi sai erilaisia muotoja Euroopan eri maissa. Suomalaiset olivat olleet eurooppalaisia koko katolisen ajan, nuoret miehet olivat opiskelleet ulkomaisissa yliopistoissa. Italian matkan jälkeen tutustuin tähän murroskauteen lehtien, elokuvien ja kaunokirjallisuuden avulla, kävin museoissa Suomessa ja ulkomailla. Kevyt lähestymistapa sopi hyvin siinä vaiheessa, sillä olin kokopäivätyössä ja kirjoitin nuortenkirjoja 1900-luvun alun Suomesta ja Kanadasta, jossa olin asunut yhdeksän vuotta. Kun kustantajani ei halunnut enää julkaista historiallisia nuortenromaaneja, tajusin, että nyt voisin keskittyä rauhassa renessanssiin.



Matti Amnellin kansi 13-vuotiaan Lucian tarinaan Suomen hertttuan Juhanan aikana.

1500-luku vei mukanaan

 Vuonna 1995 ostin ruotsalaisen sisustuslehden, jossa esiteltiin renessanssityylisiä sisustustekstiilejä. Renessanssista alkoi ilmestyä yhä enemmän lehtiartikkeleita, romaaneja, elokuvia ja tietokirjoja. Keskityin 1500-luvun puoliväliin, joka oli toisaalta vielä keskiaikaa, toisaalta renessanssia. Se oli vastakohtien aikaa, se järkytti ja ihmetytti. Hallitsija määräsi kansalaisten uskonnon. Jos halusi muuttaa uskontoa, täytyi muuttaa pois kotimaastaan. Mentiin katsomaan huvitukseksi, miten rikolli-sia kidutettiin ja teloitettiin mitä julmimmalla tavalla, jopa poltettiin elävältä. Toisaalta tutkittiin matematiikkaa, lääketiedettä ja muita luonnontieteitä, kirjoitettiin runoja ja näytelmiä, sävellettiin ja maalattiin. Alussa tuntui mahdottomalta ymmärtää tuollaisia ihmisiä.
 Tilasin kirjoja, joiden avulla pääsin lähemmäksi 1500-luvun ihmistä. Kuvat olivat myös tärkeitä. Niitä näki museoissa, taidemuseoissa, kirjoissa ja netissä. Aloin kuunnella luentoja Helsingin yliopistossa ja pääkaupunkiseudun kansalais- ja työväenopistoissa aiheina muiden muassa renessanssin nainen, renessanssin tiede, musiikki ja muoti, 1500-luvun Venäjä ja Espoon 1500-luku. Kävin katsomassa arkeologisia esinelöytöjä, joita oli tehty 1500-luvun Helsingissä, Tukholmassa ja Turussa.
 Englannin Tudor-aika oli jossain määrin tuttu jo opiskeluaikani kurssikirjoista, samoin historiallisista romaaneista ja elokuvista sekä tietoteoksista, joita ilmestyi jatkuvasti. Pyrin lukemaan tärkeimmät kirjat 1500-luvusta, erityisesti Englannin ja Ruotsi-Suomen historiasta ja kulttuurista. Väitöskirjat loivat tukevan perustan.
 

Margaretan serkun Vilpun kautta kuvataan Turun koulun ja teinien elämää. Kuva: Matti Amnell

Renessanssia edusti Ruotsi-Suomessa hyvässä ja pahassa Waasojen suku: Kustaa Waasa, monessa mielessä tyypillinen renessanssikuningas, joka suhtautui valtakuntaansa niin kuin isäntä tiluksiinsa ja renkeihinsä ja ryöväsi kirkon uskonpuhdistuksen varjolla. Toisaalta hän edisti maansa sivistystä muuttamalla esimerkiksi Turun linnan asuinpalatsiksi saksalaisten, espanjalaisten ja puolalaisten esikuvien mukaan, palkkaamalla ulkomaisia taiteilijoita ja käsityöläisiä kaunistamaan linnoja. Hän oli myös kutsunut eurooppalaisia oppineita antamaan pojilleen renessanssiprinsseille sopivan ja monipuolisen kielitaidon ja koulutuksen.
Mitä enemmän sain tietää, sitä enemmän innostuin ja ajattelin, että tästä aikakaudesta voisi kirjoittaa jotakin. En suunnitellut alussa lasten- ja nuortenkirjaa, sillä minullakin oli ollut pitkään sellainen käsitys, että lapsuus oli ankeaa aikaa vielä keskiajan loppupuolella, 1500-luvullakin. Ranskalaisen historioitsijan Philippe Ariès’n tutkimusten perusteella oli tehty johtopäätös, että keskiajalla ei ollut lapsuutta ollenkaan. 2000-luvun keskiajanhistoriantutkimus avasi silmäni: Ariès oli ollut tässä asiassa väärässä, jo 1100-luvun jälkeen ymmärrettiin, mitä lapsuus oli. Lapsia kohdeltiin toisaalta lapsina ja toisaalta aikuisina – kuten nykyäänkin. Lapsilla oli leluja ja leikkejä, lauluja, loruja ja kirjoja. He loivat omaa kulttuuriaan. Lapsia rakastettiin ja suojeltiin, heidät vietiin maaseudulle ruttoa pakoon. Heidän kuolemaansa surtiin sekä köyhissä että rikkaissa perheissä. Hautamonumenteissa alkoi esiintyä koko perhe, myös pikkulapsina ja jopa vauvoina kuolleet. Uusi keskiajanhistorian lapsuudentutkimus vapautti mielikuvitukseni.




  Taiteellinen vapaus

Matti Amnellin kansi jatkotarinaan 1562 ja Lucian ja Margaretan pakomatkaan naimakaupan alta.

Eräänä päivänä kävelin olohuoneessa television ohi. Siellä oli menossa ohjelma, jossa lyhytkasvuinen nainen ratsasti. Samassa silmäräpäyksessä näin mielessäni lyhytkasvuisen tytön ratsastavan punaiset hiukset ja vihreä viitta hulmuten renessanssimaisemassa, joka muistutti selvästi erästä toista maisemaa. Olimme Italian matkalla menneet vahingossa väärään junaan ja päätyneet Lorettoon ja siellä vaatimattomaan pizzeriaan, jonka parvekkeelta avautui täydellinen renessanssipanoraama. Oli peltoja, kumpuja, metsiköitä, hedelmäpuita ja rakennuksia. Näin syntyi ”Kyynärän mittainen tyttö” (2004), jonka elämänvaiheissa tiivistyi vähitellen se, mitä olin oppinut renessanssista näinä vuosina. Lucia Olavintyttären vanhemmat elivät yhä käytännössä katolisuudessa kuten muutkin suomalaiset vielä tuohon aikaan, pitivät paaston ja rukoilivat pyhimyksiä. Lucian veli lähti kuitenkin opiskelemaan Wittenbergiin eikä Pariisiin kuten Olavi-herra. Lyhytkasvuisia ihmisiä ryöstettiin ja myytiin, niin oli käynyt Luciallekin. Hänet vietiin Lontooseen vuonna 1559, joka oli merkittävä vuosi. Englanti ja Ruotsi-Suomi kohtasivat, sillä Juhana-herttua oli lähetetty kosimaan Elisabetia prinssi Eerikille ja asui Englannissa miltei vuoden. Hänen seurueessaan oli myös suomalaisia.
Juhana näki, miten eletään Englannin hovissa. Ehkä hänen kunnianhimonsa heräsi silloin, ja tämän ulkomaanmatkan ja saamansa renessanssikoulutuksen avulla hän halusi kehittää Turun linnan aidoksi eurooppalaiseksi renessanssihoviksi, jonne täytyy saada oikea renessanssiprinsessa puolisoksi. Puolalainen prinsessa Katariina Jagellonica oli äitinsä puolelta milanolaista Sforzan ruhtinassukua, saanut renessanssiprinsessan kasvatuksen ja toi Juhanan kanssa avioiduttuaan perintökalleutensa ja hovitapansa Turkuun.
Lucian kotona Hämeen linnan lähellä fiktiivisessä Kuuselan kartanossa huomattiin muutos:
 – Suuri maailma tulee nyt tänne pohjolaan, sanoi Olavi-herra innoissaan. – Oppineita, hovimiehiä ja musikantteja saapuu hoviin kaukaisista maista. Herttuakunnassa alkaa uusi aikakausi, oikea kukoistus, renessanssi. Saamme olla siinä mukana, kun muutamme Turkuun.


Isä Olavi vastaa Kustaa Vaasan pyyntöön saada Lucia hovikääpiökseen.

1500-luvun Turkua oli vaikeaa kuvitella nykyajan Turun perusteella. Lähimmäksi vanhan Turun maisemia arvelin päässeeni 1600-luvulla syntyneen kielitieteilijän Daniel Jusleniuksen ihanteellisista kuvauksista. Käydessäni Turun kirjamessuilla 2000-luvun alussa vierailin aina Turun linnassa ja otin siellä paljon valokuvia. Juhanan renessanssihovin pienoismalli oli erittäin havainnollinen. Kävin myös Aboa Vetus –museossa, jossa esiteltiin 1500-luvun kaupunkia. Linna alkoi elää mielessäni, samoin kaupunki. Turun museokeskuksen tutkija Salme Kotivuori luki käsikirjoitukseni jo varhaisessa vaiheessa ja sain häneltä neuvoja.
Koin Turun heti aidoksi eurooppalaiseksi kaupungiksi ja ihastuin siihen. Päättelin, että sen täytyi muistuttaa muita keskieurooppalaisia kaupunkeja, olihan siellä ollut aina saksalaista väestöä ja muitakin ulkomaalaisia. En millään uskonut, että Turku olisi ollut muita eurooppalaisia kaupunkeja vähäisempi. Museoissa olin nähnyt omin silmin, että arkeologit olivat löytäneet 1500-luvun Helsingistä ja Turusta esineitä, jotka kuuluivat renessanssin elämään. Ulkomaanmatkoilla näin keskiaikaisia kaupunkeja, joiden avulla saatoin eläytyä 1500-lukuun. Niistä lähinnä on Tallinna, jossa kävin usein. Pääsin asumaan Berliinin kirjailijaresidenssiin, tutustuin Berliinin erinomaisiin museoihin ja tein matkan Wittenbergiin, jonne Lucian perhe päätyy renessanssihovin saadessa traagisen lopun.
Viimeisimmän kirjani kannalta viime hetkellä, kun kirja oli ollut jo pari vuotta oikeastaan valmis, luin: ”Keskiajan Turku oli puhtoinen pienoismetropoli. Mielikuva sottaisesta, sokkeloisesta ja sattuman-varaisesti syntyneestä tuppukylästä saa huutia tuoreessa väitöksessä. Liisa Seppäsen mukaan Turku oli jo keskiajalla eurooppalaisiin kaupunkeihin vertautuva kansainvälinen pienoismetropoli” (Jouni Koutonen: Keskiajan Turku oli puhtoinen pienoismetropoli YLE/Uutiset/Kulttuuri 30.11.2012). En ole sen jälkeen surrut kirjani julkaisun viivästymistä. Kirjani valmistui juuri sopivaan aikaan, sillä ehdin saada virallisen todisteen Turun kunniasta. Seppäsen väitöskirja on netissä luettavissa. Tutkimus auttoi luomaan maailman, jossa kirjan henkilöt elävät, lumiset kentät ja jäätyneen meren, talot, linnan ja kaupungin, ihmisten vaatteet ja ruoan, ilmaston. Se auttoi luomaan myös historialliset henkilöt, jotka vaikuttavat toiminnallaan kirjan fiktiivisten henkilöiden elämään ja aiheuttavat lopulta Turun renessanssihovin ja turkulaisten kukoistavana alkaneen renessanssielämän loppumisen. Taiteellista vapautta olen käyttänyt fiktiivisten henkilöiden luomisessa muistaen koko ajan, että tietyt asiat voivat tapahtua vain tiettynä aikakautena. Kun tietää mahdollisimman paljon siitä, millaista oli, on vapaa kuvittelemaan. Aina tietenkin jää virheitä, ja uusi tutkimus tuo esille uusia tietoja.
Kirjaani on tuonut oman osansa myös genetiikka, johon perehdyin välillä. Se lienee vaikuttanut osaltaan päähenkilön luomiseen. Lucia Olavintytär ja Luka Dalmatialainen ovat erittäin lyhytkasvuosia. Heillä on perinnöllinen kasvuhormonin häiriö, jota ei voitu 1500-luvulla parantaa. Luka on Venetsiasta, mutta hänen sukunsa on kotoisin nykyisen Kroatian alueella olevalta Krk:n saarelta. Krk:n saaren lyhytkasvuiset ovat merkittävä tutkimuskohde nykyajan genetiikassa, sillä he ovat harvinaisen pitkäikäisiä. Luin Kroatiasta, kun lähisukulaiseni muutti työnsä vuoksi Kroatiaan, josta en tiennyt mitään aikaisemmin. Ilman häntä ei olisi Lukaa. Monet kirjoittavat tutkimuksistaan väitöskirjoja. Joskus aikaisemmin sellainen olisi kiinnostanut minuakin, mutta olin kirjoittanut 1900-luvun alustakin lapsille. Ehkä olen kirjoittanut lapsille kiitollisuudesta kaikkia niitä kirjoja kohtaan, joita sain lukea lapsena ja nuorena ja jotka ovat teh-neet minusta sen ihmisen, joka olen nyt.



 Lucian tarina saa uusia ulottuvuuksia trilogian päätösosassa, joka on edeltäjiensä tapaan tarkkaa historiallista kerrontaa. [Kannen kuva: Jan van Hamessen, Die Goldwägerin, bpk/Gemäldegalerie, SMB/Jörg P. Anders.]

Matka renessanssin kehdosta Firenzestä Turkuun Juhanan hoviin vei minulta 20 vuotta. Siihen sisältyi paljon hauskaa historian elävöittämistä. Kokosin ja sisustin 1500-luvun portinvartijan mökin, ompelin renessanssivaatteet talon 1:12 nukeille, samoin kyynärän mittaiselle Lucia-nukelle ja itselleni. Tutustuin keskiajan ja renessanssin ruokaan ja musiikkiin. Me kaikki voimme kokea pienen renessanssin joka joulu, kun maistelemme jouluruokia ja jouluglögiä, joissa on samoja aineksia kuin renessanssin aikaan ja kuuntelemme vanhaa joulumusiikkia, ehkä luutunsoittoakin. Silloin voimme kuvitella viettävämme hetken Turussa Katariinan ja Juhanan renessanssihovissa.

[Anna Amnellin kirjat: Kyynärän mittainen tyttö (2004), Pako Tallinnaan (2006) ja Lucia ja LUka (2013).]
Olen kirjoittanut jo aikaisemmin blogeissani, mm
Firenzestä se alkoi (Firenzen lumous, 2005 Blogisisko-blogissani)
Arno-joen uoma (2006) kuva Ponte Vecchiosta (Blogisisko-blogissani)
Uffizin taidegalleria (2009 Blogisisko -blogissani)

Vrt  myös vuoden 2014 alussa oleva HS:n matkakirjoitus: Maria Petterson: Firenzen syndrooma. - HS Lauantai/Matka 11.1.2014