keskiviikko 10. tammikuuta 2007

Kun koti kävi ahtaaksi


Pekkarinen, Pirkko [Anna Amnell]: Aurora, vaahteralaakson tyttö. – Syksyn kotimaiset esikoiskirjailijat lähikuvassa. Kirjakauppalehti 1991: 7.

Tämä kirjoitus on laajennus kirjoituksesta, jonka tein syksyllä 1991 Kirjakauppalehteen, jossa silloisen perinteen mukaan oli esittely syksyn esikoiskirjailijoista. (Klikkaa kuva suureksi. Kirjoitin vuoteen 1998 nimellä Pirkko Pekkarinen)


Sain marraskuussa 1995 ensimmäisen Pääskysen, jäsenkirjeen Suomen Nuorisokirjailijoiden liitolta. Se oli minulle kuin viesti lapsuudestani, lämpimästä kesäpäivästä, jolloin pääskyset lentelivät räystäitten alle pesiinsä, mansikat ja mesimarjat tuoksuivat. Asuin sota-aikana iäkkään isoisäni, suksimestarin ja viulupelimannin talossa, jossa luettiin talvella ääneen Maamme-kirjaa pärevalossa. Jäsenkirjeen kansallisromanttinen kuva toi mieleen myös toisen lapsuudenmuiston: istun Iisalmessa pölyisellä ullakolla lukemassa vanhoja lastenlehtiä, Pääskysiä nekin.

Sodan juuri loputtua oli kova asuntopula ja asuimme monta vuotta yhdessä pienessä huoneessa, jonka peltisessä pönttöuunissa äiti laittoi kolmijalalla ruokaa. Onneksi Iisalmessa oli silloin pikkupietarinpihamaisia puutalokortteleita, joissa eli ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Meidän pihassa asuivat huoneen ja keittiön asunnossa iäkkäät lapsettomat sisarukset, paikallisen sanomalehden Salmettaren toimittaja ja hänen eläkkeellä oleva opettaja-sisarensa. He antoivat minun leikkiä ullakollaan. Siellä oli kasoittain vanhoja lastenlehtiä ja satukirjoja sekä aikuisten romaaneja, joiden alkuun oli leimattu puustaimin ARVOSTELTAVAKSI – yleensä vinoon.

Vuonna 1946 ilmestyi Tyyne-Maija Salmisen lastenkirja "Kun koti kävi ahtaaksi" kuvauskohteena työläiskodin lapset. Saman vuoden kesänä täytin kahdeksan vuotta ja pakenin vastasyntyneen pikkusisareni korviavihlovaa parkumista naapureitten ullakon rauhaan. Istuin avoimen päätyikkunan ääressä sateen ropistessa ja ahmin kirjan toisensa jälkeen. Onneksi kukaan ei ehtinyt sensuroimaan kirjavalikoimaani ja hyppäsin suoraan lastenkirjoista romaaneihin. Avautui uusi maailma, joka oli täysin erilainen kuin sodanjälkeinen ankea Suomi. Havahduin eskapistisesta tilastani vasta sitten, kun leikkitoverini kirkuivat suoraa huutoa ikkunan alla : "Elä ennee lue! Tule leikkimään!"



Koulukirjaston aarre oli Välskärin kertomuksia. Muistan punaiset kultakoristeiset kannet, joita sivelin ja kuiskasin itselleni, ehkä vain mielessäni " minustakin tulee kirjailija. Alku oli lupaava: meidän luokalta Kurki-Suonion Sirkka ja minä saimme runomme paikalliseen sanomalehteen. Sitten oli vuorossa kaupunginkirjasto, matala puutalo, josta tuli vuosien varrella toinen kotini. Se oli kuitenkin alussa kuin vihamielinen linnoitus, joka piti valloittaa. Heti oven suussa istui pöydän takana ankara, motkottava Kirjastonhoitaja. "Oletko pessyt kätesi?" kysyi hän aina ensimmäiseksi. Muutaman vuoden kuluttua sain hiipiä narisevien lattialautojen poikki aikuisten osastolle, jossa odottivat sadat uudet kirjaystäväni.

Mieluisin lukupaikka huoneeksi ja keittiöksi kasvaneessa kodissamme oli talvisin matala penkki, ensimmäinen huutokauppaostokseni. Nojasin selkääni keittiön lämpimään hellanmuuriin, nakersin porkkanaa tai mutustelin äidin leipomaa rusinapullaa. Kesällä luin usein puussa tyhjällä tontilla, jota me lapset sanoimme Paratiisiksi. Eräänä kesänä paras ystäväni Seija ja minä olimme olevinamme Vihervaaran Anna ja hänen sydänystävänsä Diana. Kävelimme käsikynkkää vanhalla hautausmaalla, jonka ikivanhojen puitten varjostamat polut kelpasivat Prinssi Edwardin saaren maisemiksi. Annan lailla lausuimme rantatiellä ulkoa runoja, joita olimme oppineet saksan tunnilla.

Luin niin paljon kirjoja, että sukulaiset alkoivat pelätä, että sekoan. Niin oli käynyt paikallisen perimätiedon mukaan eräälle savolaiselle ylioppilasparalle. Kun asetin eräänä päivänä taas paksun kirjapinon kirjaston tiskille, uusi kirjastonhoitaja kuiskasi: "Kotoasi käytiin sanomassa, että sinulle ei saa antaa kirjoja". Valehtelin silmää räpäyttämättä, että tarvitsen kirjat kouluesitelmään. Sain kirjat ja käärin joksikin aikaa lainakirjat samanlaisiin kansipapereihin kuin koulukirjat. Pian kaikki palasi onneksi ennalleen.


Pirkko 1956 elokuussa

Vuonna 1956 pääsin American Field Service-stipendiaattina Montanaan. Se oli uusi maailma: Viisi uutta siskoa. Oma huone. Kolmikerroksinen talo. Olohuoneessa oli kaksi flyygeliä, sillä perheen äiti soitti pianokvartetissa, joka harjoitteli heillä. Dollarihymyt. Televisio. Pyykinpesukone ja kuivailmakuivaaja. Elvis. Nuorisomuoti. Huulipuna – piti käyttää, ettei näyttänyt hipiltä. Lukijan uraani tuli vuoden keskeytys, sillä olin pitkään kuin lukutaidoton: englantini ei riittänyt romaanien lukemiseen. Katsoin tuona aikana niin paljon televisiota, että sain siitä tarpeeksi loppuiäkseni. Koulussa luettiin runoja - opettajan suosikki oli e. e. cummings - ja Shakespearea, jota ymmärsin sieltä täältä. Amerikan-vuoden päätyttyä bussimatkalla New Yorkiin ostin Chicagosta Robert Frostin runot, joita luin innostuneena paluumatkalla laivassa. Englanninkielinen maailma oli avautunut.

Kouluajan romanssi alkoi teinijuhlissa ja Topeliuksen "Hyrrän" harjoituksissa ja muuttui pian 60-luvun opiskelija-avioliitoksi. Opiskelin kirjallisuutta ja sosiologiaa ja ehdotin graduni aiheeksi C. S. Lewisin Narnia-kirjoja, joista muutama oli jo suomennettukin. Professori Irma Rantavaara nyrpisti isoa nenäänsä ja sanoi: " Eihän nyt lastenkirjat ole sopiva aihe yliopistolliseen tutkimukseen. Ottakaa C. S. Lewis kirjallisuuskriitikkona". Suutuin ja aloin opiskella englantia.

70-luvun radio ja televisio olivat niin "punaisia", ettemme hankkineet kumpaakaan. Äänilevyjä ja kirjoja eri kielillä lainasimme ostoskärryittäin. Vuosikaudet meillä oli tapana lukea ääneen kaikenlaisia kirjoja: eri maitten satuja, muumikirjoja, Tolkienia, Seitsemää veljestä. Lapsistamme, isänsä kaimasta Matista sekä Mimistä ja Markosta kehittyi himolukijoita. Maailman avartamiseksi lapset pantiin ranskalaiseen kouluun, ja Matti väitti kouluaineessaan, että meillä oli kirjoja jääkaapissakin.

Graduni Narnia-kirjoista valmistui ja tunsin halua aloittaa vihdoin itsekin kirjoittamisen. Mutta 1970-luvun suomettunut Suomi oli tullut henkisesti hyvin ahtaaksi. Kirjoitin kuitenkin yhden lehtijutun Suomen Kuvalehteen. Muutimme Kanadaan ja aloin pitää perhepalstaa siirtolaislehdessä ja lähettää lehtijuttuja Suomeen. Kesälomilla teimme koko perhe yhdessä telttaretkiä eri puolille Pohjois-Amerikkaa. Näimme Mark Twainin kotiseudut Hannibalissa ja L. M. Montgomeryn pappilan Toronton lähellä. "Omalle kirjailijalleni preerialla", kirjoitti yhä optimistinen mieheni suomenkieliseen Pieni talo preerialla –kirjaan, jonka hän osti minulle Laura Ingalls Wilderin talosta – joka oli kylläkin Ozark-vuoristossa.

Eräänä päivänä Torontossa kun hakkasin keittiön pöydän ääressä punaista kirjoituskonettani, näin mielessäni kolmiulotteisena, kuin monivärisenä hologrammina, vaalean tytön, joka pyyhki pölyjä viktoriaanisessa kartanossa. Annoin tytölle nimen Aurora ja aloin kirjoittaa. Muutimme Suomeen ja, edelleen työn ohella, jatkoin kirjaani uudesta suomalaisesta Aurorasta, sortovuosien tytöstä, joka joutuu pakenemaan Kanadaan. Ensimmäisen Aurora-kirjan ilmestyessä vihdoin vuonna 1991, maailma oli yhtäkkiä muuttunut. Koti-Suomikin on sen jälkeen alkanut hitaasti avartua, ikkunoita ja ovia avataan.

© Pirkko Anna Amnell

Julkaistu Pirkko Pekkarisen nimellä teoksessa: Luovaa iloa: nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä. Toim. Ismo Loivamaa. – Helsinki: Suomen Nuorisokirjailijat ry, 1996, s. 60-62.

henkilökohtaista, kirjailijat, kirjallisuus, Kun koti kävi ahtaaksi, lapsuus, politiikka, suomettuminen





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti