torstai 11. tammikuuta 2007

1500-luvun asun ompeleminen nukelle

Lucia_and_theGatehouse

Tämä nuken asu tuo esille tyypillisen Elisabetin ajan tytön ja naisen asun.

Nukke on Lucian pituinen (80cm eli Baijerin kyynärä). Nukella oli alkujaan 1800-luvun tyylinen asu, joka toimi osittain mallina koon suhteen. Kuvassa on myös 1:12 nukkekoti ja nuket, joille ompelin myös 1500-luvun asut. Tämä nukkekoti ja nuket ovat olleet mukanani kirjamessuilla.

Ompelin nukelle yksinkertaistetun version 1500-luvun asusta, jollaista olisi käyttänyt aatelisperheen tai varakkaan kauppiaan tytär. Puvun alla on vain yksinkertainen vyötärölle rypytetty alushame, mutta 1500-luvulla käytettiin runsaasti rypytettyjä alushameita. Aluspusero on ommeltu reikäkoristeisesta luonnonvalkoisesta kankaasta, joka muistuttaa sen ajan kangasta. Aluspuserossa on pöyheät hihat ja kapeaa pitsiä hihansuussa ja leveämpää kaula-aukossa.

Tein nukelle nykyaikaista liivihametta muistuttavan hihattoman mekon, joka kiinnitettiin edestä hakasilla tai nauhoilla. Yläosa on hyvin tiukka muistuttamaan siitä, että siihen aikaan pikkutytöilläkin oli korsetti, joka oli vahvistettu luilla tai jopa tehty puusta. Rinnan täytyi olla lattea. Hameen reunassa on koristeena leveä nauha. Se suojeli maata viistävää hametta kulumiselta.

Hameeseen kiinnitettiin irtohihat, jotka olivat yhtenäiset tai kahdesta kappaleesta kuten tällä nukella. Nämä hiukan topatut hihanpuolikkaat kiinnitettiin nauhoilla kiinni toisiinsa ja hameeseen. Irtohihat saattoivat olla joko samaa kangasta kuin hame tai eri väriä. Irtohihoja vaihtamalla saatiin vaihtelua vaatevarastoon. Aluspuserosta vedettiin esille hihakangasta koristeeksi. Saatettiin laittaa myös hihan alle jotain kangasta vain sitä varten, että se näkysi hihan raoista. Tavallisiin hihoihin laitettiin viiltoja, joista kangas vedettiin esille. Näin tein omassa asussani.

Hattu on tehty nykyaikaisesta morsiushatusta päällystämällä se sametilla ja liittämällä koristeeksi höyhen. Siihen aikaan käytettiin paljon koruja. Tavallinen helminauha ja meripihkahelmet sekä hopeiset tai kultaiset ketjut olivat tavallisia samoin kirkasvärisillä jalokivillä koristetut sormukset ja muut korut. Ei ollut paljoa ostamista, joten rahat tuhlattiin vatteisiiin. Näin sekä miehet että naiset.

Erityinen piirre 1550-luvun ajan asussa oli edessä näkyvä kangassuikale, joka näkyi edestä avoimen hameen alta. Sitä ei sidottu mitenkään sivuilta. Lisäksi oli useita alushameita ja pitkähihainen mekkokin hameen alla. Kenkinä käytettiin yleensä tohveleita, jotka olivat monella tavoin koristeltuja.

Asuun kuuluivat aikuisella käsineet, joita ei laitetttu käsiin vaan pidettiin koristeena samoin kuin nenäliinaa. Katolisilla oli koristeellinen rukousnauha, jossa oli usein krusifiksi.

Asun materiaalit:

Nuken renessanssiasun ainekset: kirpputorilta ostettu tummanpunainen sohvatyynyn päällys (=mekko), morsiushattu kirpputorilta, puserokangas brodyyripuuvillaa kaupasta. Hiha- ja kauluspitsit kaupasta, löysin luonnonvalkoista. Irtohihakangas oli kallista, mutta sitä tarvittiin vain palanen. Esiliinaa muistuttava kangaspalanen jäi tähteeksi omasta asustani. Kalleinta olivat reunanauha (sisustuskankaita) ja pitsit.

keskiviikko 10. tammikuuta 2007

Pirkko Anna Amnellin lehtijuttuja



Päivitetty 10/2014 (linkit) Huom! Mukaan ovat tulleet muutamat blogikirjoitukseni
Olen kirjoittanut lehtijuttuja nimillä Anna Amnell, Pirkko Anna Amnell, Pirkko Pekkarinen.

Kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni opiskeluaikana vuonna 1970 kovassa rahapulassa Suomen Kuvalehteen. Aiheena oli Sikamessias-kantelu, uskonnon ja kulttuurin love-hate-suhde pahimmillaan. Haastattelu ilmestyi 2.10. 1970, samalla viikolla, kun Sikamessias-juttu tuli uudelleen esille oikeuteen.
Toisen jutun Suomen Kuvalehteen kirjoitn vuonna 1973. Se oli Suomessa vierailleen buddhalaismunkin haastattelu, ja julkaisin sen nimimerkillä. Tuli vain väärä nimimerkki, sillä mieheni vei jutun toimitukseen. Tulivat hänen nimimerkkinsä vahingossa. En ole luetteloinut haastattelua aikaisemmin.


Kanadassa asuessani olin vuosina 1983-1988 kolumnisti  puolueettomassa ja riippumattomassa viikkolehdessä: Se ilmestyi Torontossa ja oli suurin suomalaislehti Kanadassa. Päätoimittajana tuona aikana Lauri Toiviainen ja välillä Hannu Hyvärinen, joille olen paljosta kiitollinen. Vuonna 2012 lehti yhdistyi Canadan Sanomat -nimisen lehden kanssa ja uudeksi nimeksi tuli Kanadan Sanomat. (K-kirjain  alkuun)

Suomessa olivat Kotilieden Leena Häyrinen, Kotimaan Tapani Ruokanen, Askeleen Olli Valtonen ja monet muut erinomaiset päätoimittajat. He olivat ennakkoluulottomia ja avoimia ottamaan vastaan juttuja epätavallisistakin aiheista ja tuosta vähemmän tunnetusta maankulmasta, Kanadasta, jota pidettiin siihen aikaan vain Yhdysvaltojen kylkiäisenä.

Luettelo. Osan lehtijutuistani voit lukea tästä blogista. Ks. myös sivupalkin hakusanaluetteloa. Kirjoitin suurimman osan nimellä Pirkko Pekkarinen. [Otimme koko perhe käyttöön mieheni äidin sukunimen Amnell vasta vuonna 1998.]

Myös muistelu talohistoriaan

Tero Halonen: Iso Roobertinkatu 17-19. 100-vuotiaan talon historiikki. 2012
Ks. Opiskelija-asuntoni-kansio, jossa on kuva tekstistäni
https://www.flickr.com/photos/amnellanna/albums/72157650587608046


Valikoima:

OMAT KIRJOITUKSET:


Amnell,Anna (2014) “Ääneen lukeminen”. Anna Amnellin blogi Lukijana ja kirjailijana 27.1.2014. 

http://annaamnell.weebly.com/blogi/neen-lukeminen

Blogikirjoitustani ääneen lukemisesta on käytetty painamattomana lähteenä tutkimuksessa, joka käsittelee äänikirjaa kehittyvänä mediana.
Piipponen, Heidi: Äänikirja kehittyvänä mediumina. Katsaus äänikirjan historiaan, käyttäjäkokemuksiin ja tulevaisuudennäkymiin.
Pro gradu –tutkielma
Jyyväskylän yliopisto
Taiteiden ja ja kulttuurin tutkimuksen laitos
Kirjallisuus
Huhtikuu 2014
Sivu 19
(PDF)

Amnell, Anna: Yhteiskoululaisia Helsingissä. - Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain 2013. Luvussa Kersti Bergroth (Mary Marck)/Lukijat kertovat, sivut 72-76. 

Amnell, Anna: Firenzestä Turkuun. - Tyyris Tyllerö 4/2013  Päätoimittaja Kari Vaijärvi. Taitto ja ulkoasu Pirre Vaijärvi. 52 sivua. Turkunumeron toimittaja Ismo Loivamaa.  Samassa lehdessä on myös Anne Volasen kirja-arvostelu kirjastani Lucia ja Luka (2014).  UUSI

Amnell, Pirkko Anna: Kliseitä vai ajanhenkeä? . Onnimanni 4/2003 (Miten Aurora-kirjat ovat syntyneet?)

Pekkarinen Pirkko = Amnell, Anna:  Kun koti kävi ahtaaksi. – Luovaa iloa: nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä. Toim. Ismo Loivamaa. – Helsinki: Suomen Nuorisokirjailijat ry, 1996, s. 60-61. 


Anna Amnellin muistoja -

Tero Halonen: Iso Roobertinkatu 17-19. 100-vuotiaan talon historiikki. 2012

Ks. myös Opiskelija-asuntoni
https://www.flickr.com/photos/amnellanna/albums/72157650587608046
 


KULTTUURI:
Sikamessias-kantelija tekee vain mitä käsketään.– Suomen Kuvalehti. 40 (1970), s. 60-61.
(Blogikirjoitukseni Kyösti Laarista, Sikamessias-kantelijasta 40 vuotta myöhemmin)

Anne Leen henkeä ei enää ole, mutta esineet elävät[Shakerit.] – Kotiliesi. 62 (1984): 19, s. 26-29, 35.

Viktorian ajan paluu. Viktorian tyyli palaa jälleen. – Kotiliesi. 63 (1985):

Yksinkertaista elämää. [Amish -ja mennoniitta -kulttuurit] – Kotiliesi. 63 (1985)

Todistaja-elokuva teki mennoniitoista turistinähtävyyden. – Askel. 1986: 11, s. 24-27.

Hautausmaat kertovat Amerikan mantereen kirjavasta kulttuurista. [New Orleans, Spoon River, Mazo de la Rochen hauta Kanadassa] – Kotimaa 24.7.1987.

Salapoliisiromaani – järjestystä kaaokseen.[P. D. James] – Kotimaa 22.12.1987, s.25.

Suuren kilpikonnan saari pitää yllä intiaanien perinteitä.[taide ja käsiteollisuus, koko aukeama, paljon värikuvia] – Kotimaa 21.7. 1995, s. 18-19.


MINUN AMERIKKANI:

Uudisasukas toi Amerikkaan jouluperinteitä merten takaa. – Kotiliesi. 1985: 24, s. 12-17.

Mustan perheen tarina. – Kotimaa 7.11. 1986. s. 10.

Linnunkuvat. Vanha käsityötaito arvossa Ameriikassa. – Metsästys ja kalastus. 1985: 12, s. 40-41. Kuvat: Matti Amnell.

Lumikengät, pohjoisamerikkalaisen erämiehen sukset. – Metsästys ja kalastus. 1986: 11, s. 56-59. Kuvat: Matti Amnell.

Kakkupaketti Amerikasta. – Kotimaan joulu 1995. [Huom.! Uunin lämpötila 200 astetta!]

Kilpikonnain aikaan. Kuvat: Matti Amnell.

Suuren kilpikonnan saari pitää yllä intiaanien perinteitä.- Kotimaa 21.7.1995, 18-19 Kulttuuri: Intiaanikulttuurin matka jatkuu. (mm Norval Morrisseau)

Sokerivaahterametsässä tuoksuu savulle ja siirapille. – Suomen luonto. 1988: 2, s. 36-37.

PIKKUNAISIA, TEDDYKARHUJA JA MUUTA MUKAVAA:

Rakas oma nalle. – Kotiliesi. 1985: 20, s. 82-85.
Teddykarhu on jo 100-vuotias. (osa artikkelista julkaistu blogikirjoituksenani)
(sekä toinen teddykarhuartikkeleihini perustuva blogikirjoitus)

Pesukarhu päärynäpuussa ja muita luontoelämyksiä miljoonakaupungissa. [Suur-Toronton luonto.] –Koululainen. 1986: 10, s. 6-8.

Ihan oikea runotyttö. [L. M. Montgomery lapsena. ] – Koululainen. 1987: 12, s. 8-9.

Megan Follows on Anna. [TV-sarjassa ] – Koululainen. 1988: 3, s.6.

Kurpitsakekkerit. [Halloween] – Koululainen. 1987: lokakuu, s. 38-39.

On aika teddykarhujen huviretken. – Koululainen. 1988: 3, s. 24-25.

Kohti korkeuksia. [Kuumailmapallot] – Koululainen. 1988: 8, s. 14-15.

Louisa saa oman huoneen. [Louisa May Alcott lapsena ] – Koululainen. 1989: 4, s. 28-29.

JÄNNITTÄVIÄ NAISIA MAAILMALLA:


Roberta ei halua muuttaa. [Legendaarinen navajo-matriarkka Roberta B. ; intiaanien maanomistus] – Suomen luonto. 45 (1986): 3, s. 37.

Romanonesin kreivittären hurja nuoruus. Mallitytöstä tuli Amerikan Mata Hari.[Aline Griffith ] – Eeva. 1989: 7, s. 78-80.

Taas arvostetaan ikää ja kokemusta. - ET-lehti. 1986: 12, s. 40-42.

Sarah Ferguson näytti mallia. Kurvit tulevat taas kunniaan. – Seura 8.8. 1986.

Ruth Bell Graham. Itsenäisesti Billyn rinnalla. – Askel. 1987: 8, s. 3-5.

Anoreksia naisen itsenäisyystaisteluna jo keskiajalla. – Kotimaa 20.1.1987, s.7.

Feministiteologi kuin mustekala. [Park Sun Ai ] – Kotimaa 22.1.1988, s.6.

Askel tapasi Tutun tyttären. [Mpho Tutu] – Askel. 1986: 6-7, s. 52-54.

Nelson Mandelan vanhin tytär[Maki eli Makaziwe Mandela (synt.1953)]: Kaikki vapauden puolesta. – Askel. 1990: 1, s. 26-27. Maki tänään , 2013

Etelä-Afrikan naisten moninkertainen taakka. – Kotimaa 30.9. 1988.

Anna-kirjojen äiti itse eli tuskaista kaksoiselämää. – Askel. 1989: 9, s. 36-38. [Lucy Maud Montgomery, oman aikansa supernainen.)ELÄMÄNTAITO, VALINNAT:

Amnell, Pirkko Anna: Pappilajouluja. [Paluumuutto Kanadasta.] – Kotimaan joulu 1999, s. 18-22.

Isoäidin upea perintö.[Renilde Montessori, Maria Montessorin pojantytär] – Askel 1987.

Osta kunnes romahdat. [Ostonarkomania] – Kotimaa 21.7.1987.

Myös 007 käy sotaan aidsia vastaan. [James Bond-elokuva; Yksiavioinen James Bond] – Kotimaa 21.8.87.
(Tähän lehtijuttuun perustuva blogikirjoitukseni.)

Miten kohdata lapsen kuolema? [Elisabeth Kübler-Ross] – Askel 6. 11. 1987, s. 41-43.

Kulutuksen laskiessa USA:n tupakkafarmarit joutuvat uudelleenkoulutukseen. – Kotimaa 29.9.1987.

Rakkaudelle ja ystävyydelle omistettu päivä. [Ystävänpäivä] – Kotimaa 12.2.1988, s.18.

Eläinten oikeudet -liike. – Kotimaa 13.5.1988.

Nyt tehdään historiaa ihmisen ja luonnon välillä. [vaihtoehtoinen huippukokous.] – Kotimaa 28.6.1988.

Siskoni, veljeni mun. – Askel. 1990: 2, s. 37-39.
(Tähän lehtijuttuun perustuva blogikirjoitukseni.)

Kultaiset lemmikit.[Lemmikkieläinten merkitys.] – Askel. 1990: 3, s. 25-26.

Terapeuttiset teddykarhut. – Askel. 1990: 9, s. 33-35.
http://blogisisko.blogspot.com/2005/07/teddykarhu-lohduttaa.html

USKONNOT, SPIRITUALITEETTI, IHMISOIKEUDET:

Buddhan lähettiläs. [Nyanaponika] - Suomen Kuvalehti n:o 43. 26.10.1973 [nimimerkillä M.P. , piti olla P.P. = Pirkko Pekkarinen. M-kirjain tuli mieheni Matin nimestä, sillä hän vei/kuittasi jutun.]

Pähkinänmyyjästä arkkipiispaksi. [Desmond Tutu.] – Askel. 1986, s. 38-39, 52.

Piispa Desmond Tutu vetoaa kansainvälisen rukouspäivän alla. Etelä-Afrikan hallitus oli kieltänyt Soweton 10-vuotismuistopäivän juhlinnan. – Kotimaa 10.6.1986.
HUOM! Desmond Tutu sai Nobelin rauhanpalkinnon 1984 ja Templeton-palkinnon 2013.

Merimieskirkko on mukana elämässä. [Rotterdamin merimieskirkko ] – Kotimaa 5.12. 1986.

Raju kevätsiivous Amerikan satelliittikirkossa. – Kotimaa 31.3.1987. Alkaako luterilaisista tulla aikuisia? [Spiritualiteetti ] – Kotimaa 23.7.1987.

Olisi aika luopua pappien pakollisesta naimattomuudesta toivovat Pohjois-Amerikan katoliset. – Kotimaa 16.10.1987.

Uusnoituus ja taikausko rehottavat Amerikoissa. – Kotimaa 18.12.1987.

Kristinusko ja vegetarismi. – Kotimaa 22.1.1988.

Kanadan luterilainen arkkipiispa tulee Suomeen. – Kotimaa 5.8.1988.

Säveltäjä kuoli polttoroviolla. [Intiaanien joululaulu.] – Kotimaa 23.12.1988.

Juhlikaamme elämää, neuvoo Henry Nowen. - Kotimaa 3.1.1989.

Mitä pupu tekee pääsiäisessä? Pääsiäiskoristeiden symboliikkaa. – Kotimaa 23.3.1989.

Viron nuorten uusi kevät. – Askel. 1990: 6-7, s. 14-15.

Ihan oikea runotyttö



Pawel Wajda, 2005: Green Gable, home of LM Montgomery


Siihen aikaan kun isoäidin isoäiti oli pieni tyttö, asui Kanadassa Prinssi Edwardin saarella tyttö nimeltä Lucy Maud Montgomery. Pieni Maud uskoi, että mielikuvitus on passi satumaahan. Aikuisena hänestä tuli kirjailija. Hän on vienyt meidät mukanaan mielikuvituksen maahan tapaamaan punatukkaisen puheliaan Annan ja haaveilevan Runotytön.

Maud asui isoäitinsä ja isoisänsä kanssa suuressa maalaistalossa, jonka ympärillä kasvoi paljon omenapuita. Maud istui usein läheisessä metsässä saniaisten keskellä, kuunteli puron solinaa ja kirjoitti päiväkirjaansa. Hän käveli meren rannalla, poimi sieltä simpukoita ja kiviä ja lausui ääneen runoja.

Mielikuvitusolentoja

Maudin äiti oli kuollut, ja isä oli antanut hänet isovanhempien kasvatettavaksi. Siihen aikaan monet ajattelivat kuten Maudin isoisä ja isoäiti, että lapset saivat näkyä, mutta eivät kuulua. Se oli vaikeaa puheliaasta ja vilkkaasta Maud-tytöstä. Hän keksi itselleen keskustelutoverit.

Salissa oli iso kirjakaappi, jossa mummo säilytti astioita. Kaapin ovissa oli soikeat lasi-ikkunat, joista heijastui Maudin peilikuva hämärässä huoneessa. Maud kuvitteli, että vasemman oven takana asui pieni tyttö nimeltä Katie ja oikean oven takana vanha leskirouva nimeltä Lucy. Katie oli oikein hauska, ja Maud vilkutti hänelle aina ohi kulkiessaan ja jutteli hänelle tuntikausia. Vanhalla rouvalla oikeanpuoleisen oven takana oli paljon huolia aivan kuten kylän naisilla, jotka kävivät isoisän pitämässä postitoimistossa.

Maudilla oli paljon sukulaisia, tätejä, setiä ja enoja, jotka kertoivat jännittäviä tarinoita vanhoista ajoista. Mutta Maud näki heitä harvoin. Kun hän pääsi käymään serkkujensa luona, hän sai leikkiä ja jutella mielin määrin heidän kanssaan.

Toinen isoisä asui 20 kilometrin päässä. Se oli silloin pitkä matka, kun kuljettiin hevosella ja rattailla. Isoisän talossa olivat parasta salin takanreunustalla istuvat täplikkäät luppakorvaiset posliinikoirat. Maud katsoi niitä tarkkaan, sillä hänelle oli kerrottu, että kun kello lyö kaksitoista yöllä, posliinikoirat hyppäävät pystyyn ja haukkuvat.

Maud rakasti kuitenkin kaikkein eniten oikeita eläviä kissoja. Rakkain hänen kissoistaan oli harmaaraitainen Pajunkissa.


Maud rakasti kirjoja

Kun Maud oli 6-vuotias, hän meni kouluun. Se oli hänestä hyvin jännittävää, ja hän halusi olla aivan samanlainen kuin muutkin tytöt. Hän oli onneton, kun isoäiti ei antanut hänen mennä avojaloin kouluun. Maud ei tiennyt, että toiset tytöt kadehtivat hänen hienoja varrellisia nappikenkiään. Eniten häntä hävetti, että hänellä oli hihallinen esiliina, jota toiset sanoivat vauvanessuksi.

Maud sai kaksi hyvää ystävää, kun isoäiti otti hoidettavakseen Well - ja Dave -nimiset pojat. He leikkivät yhdessä kotia ja kalastajia ja kertoivat toisilleen kummitustarinoita.

Maudin lapsuuden jännittävin tapahtuma oli se, kun Marco Polo -niminen laiva haaksirikkoutui kylän lähelle. Kapteeni tuli asumaan Maudin mummolaan. Maud ja pojat näkivät, että hänellä oli iso kasa kultarahoja edessään pöydällä, kun hän maksoi merimiehille palkan. Kaksi miehistä oli kotoisin Polynesiasta, ja heillä oli paksu kihara tukka ja isot kultaiset renkaat korvissa. Maud oli nähnyt sellaisia ihmisiä vain villi-ihmisistä ja lähetyssaarnaajista kertovissa kirjoissa, joita hän sai lukea sunnuntaisin.

Muina päivinä hän luki satuja, runoja ja paksuja jännittäviä romaaneja. Hän rakasti kirjoja. Sanat olivat hänelle kuin musiikkia. 9-vuotiaana hän alkoi kirjoittaa runoja paperinpalasiin ja käytettyihin kirjekuoriin, joita hän sai isoisän postitoimistosta. Hän kirjoitti myöhemmin nuken elämäkerran ja alkoi lähettää runojaan lehtiin.

Anna ystävämme


Aikuisena Maud oli vähän aikaa opettajana ja toimittajana, mutta tuli takaisin kotikylään isoäidin seuraksi, kun isoisä kuoli. Hänestä oli hauskaa hoitaa puutarhaa, ja hän osasi laittaa hyvää ruokaa. Hauskinta oli kuitenkin istua yläkerrassa omassa huoneessa ja kirjoittaa päiväkirjaan yhä uusia kertomuksia.

Eräänä päivänä Maud aloitti kirjan punatukkaisesta tytöstä, jonka nimi oli Anna. Hänet lähetetään orpokodista vahingossa kasvatiksi vanhalle naiselle ja tämän veljelle, jotka olivat pyytäneet orpokodista poikaa. Tämä kirja teki Maudista maailmankuulun. Hän kirjoitti lisää kirjoja, meni naimisiin ja muutti kauas kotisaarelta – mutta ei unohtanut sitä koskaan.

Maud osti itselleen samanlaiset posliinikoirat kuin hänen isoisänsä talossa oli ollut. Kun hän istui pöytänsä ääressä kirjoittamassa, hän muisteli niitä ja silitti kissaansa. Ajatuksissaan hän meni takaisin Prinssi Edwardin saarelle. Hän tunsi nenässään meren tuoksun ja kuuli sen kohinan. Hän näki kypsän vehnäpellon heiluvan tuulessa ja heinän ja punaisen mullan loistavan auringonpaisteessa.

Hän ajatteli kukkia, saniaisia ja sammalta viileässä metsikössä. Hän muisti kuinka raikkaalta puron vesi maistui. Hän ajatteli lapsuutensa vuosia ja kirjoitti niistä vielä monta kirjaa.

Pirkko Anna Amnell ©
(julkaistu aikaisemmin Koululainen-lehdessä)


Kun Maud meni naimisiin, hän muutti Ontarioon ja asui maaseudulla Toronton lähellä ja viimeiset vuotensa Torontossa. Hän kirjoitti suurimman osan kirjoistaan Ontariossa, kaukana kotisaarestaan. Hän piti lapsesta asti päiväkirjaa.

  L. M. Montgomery Institute (Prinssi Edwardin saari) (Canada)
Lucy Maud Montgomery Society of Ontario (viralliset sivut)

Louisa saa oman huoneen

LouisaMayAlcott

Kuvassa Louisa May Alcott aikuisena.


Rakas äiti!

Olen ajatellut omaa pientä huonettani, jota minulla ei kai tule koskaan olemaan. Haluaisin olla siellä koko ajan. Menisin sinne ja laulaisin ja ajattelisin.
Tyttäresi Louisa


Näin kirjoitti amerikkalainen 13-vuotias Louisa May Alcott äidilleen vuonna 1843. Louisan perhe oli hyvin köyhä, ja Louisa asui samassa huoneessa kolmen sisarensa kanssa.

Anna, Louisa, Beth ja May Alcott olivat kaikki erilaisia. Louisa oli tumma ja laiha sekä helposti kiivastuva kuten äitinsä. Isä ja sisaret olivat vaaleita ja luonteeltaan tasaisia. Isosisko Anna oli kiltti ja äidillinen, mutta myös vähän turhamainen. Beth oli ujo ja lempeä. May oli hienostunut ja kaunis kuten äidin rikkaat sukulaiset ja kärsi kovasti siitä, että joutui käyttämään sukulaisten ja ystävien antamia vanhoja vaatteita.

Louisa rakasti äitiään ja tiesi, että äiti rakasti häntä, vaikka hän oli ongelmalapsi. Louisa oli villi ja kapinallinen ja karkasi pienenä kotoaan monta kertaa. Louisaa pidettiin poikamaisena, sillä hän voitti pojat juoksemisessa, kahlasi lammikoissa avojaloin ja vaelteli kukkuloilla ja metsissä.

Erilainen isä

Louisa toivoi, että hän olisi ollut oikein kiltti ja hänen perheensä olisi ollut rikas ja onnellinen. Louisa ajatteli, että kun maailmassa on niin paljon rahaa, siitä pitäisi riittää jotain Alcottien perheellekin. Mutta ihmiset sanoivat, että Alcottit olivat niin köyhiä, koska heidän isänsä ei tehnyt mitään kunnon työtä.

Louisan isä Bronson Alcott oli filosofi. Hän pohti sitä, mitä elämä oikeastaan on. Hänellä oli ollut oikein hieno koulu, mutta kun hän hyväksyi sinne oppilaaksi mustan tytön, ihmiset suuttuivat ja ottivat lapsensa pois sieltä. Siksi hän opetti vain omia tyttöjään, joita hän sanoi pikku naisiksi.

Louisa ajatteli, että hänen isänsä oli "viisas mies, joka kulki elämän läpi rauhaisassa päivänpaisteessa, kun muut hapuilivat pimeässä". Louisan isä oli joissakin asioissa edellä aikaansa, muut ihmiset laahustivat perässä kuin kilpikonnat.

Mutta monta kertaa Louisa toivoi, että hänen isänsä olisi ollut tavallinen isä. Hän sanoi, että hänen isänsä oli kuin mies, joka on nousta lentoon kuumailmapallolla, mutta hänen perheensä pitää kaikin voimin kiinni naruista.

Toisinaan isä lähti kuitenkin ajelehtimaan. Silloin äiti ja lapset saivat huolehtia arkisista asioista. Kun Louisa oli 10-vuotias, isä päätti perustaa muutaman ystävänsä kanssa ihanneyhteisön. Se olisi kuin uusi paratiisi, jossa elettäisiin sopusoinnussa luonnon kanssa.


Yhteisön nimi oli Hedelmämaa. Ruokana siellä piti olla vain hedelmät ja leipä, juomana raikas vesi. Kesällä Hedelmämaan luonto oli paratiisillisen kaunista, mutta kun talvi tuli, vilu ja nälkä ajoivat ystävät sieltä pois. Isä oli masentunut ja oli vähällä jättää perheensä. Silloin Louisa päätti, että hänestä tulee aikuisena perheensä elättäjänä.


Onnelliset vuodet
pikkukaupungissa


Koko perhe muutti takaisin Concordin kaupunkiin Bostonin lähelle. Äidin perinnöllä ostettiin iso rappeutunut talo, jonka isä kunnosti. Louisa ja hänen sisarensa esittivät ladossa naapurien lapsille Louisan kirjoittamia näytelmiä. He kävivät luistelemassa ja rekiretkillä.

Kun Louisa oli 14-vuotias, hän sai vihdoin oman huoneen. Isä rakensi sen talon kylkeen, ja sieltä vei ovi suoraan puutarhaan. Äiti oli laittanut komeroon hyvälle tuoksuvia yrttejä. Louisasta oli mukava istua ikkunan ääressä ja kirjoittaa runoja.

Sitten alkoi Louisan "tunteellinen kausi", kuten hän itse sitä nimitti. Hän istui yöllä kirsikkapuussa, kunnes pöllö karkotti hänet huhuilullaan. Hän haaveili kirjoittavansa ainakin yhden hyvän kirjan, tulevansa rikkaaksi ja matkustavansa ulkomaille. Aina kun hän näki mielenkiintoisen ihmisen, hän sanoi: "Tuon ihmisen minä laitan kirjaani".

Louisasta tuli kirjailija, ja hän elätti koko perheensä. Eräänä päivänä häntä pyydettiin kirjoittamaan tyttökirja.
"Mutta enhän minä tunne muita tyttöjä kuin meidän perheen tytöt", Louisa sanoi vanhemmilleen.
"Mutta heidät sinä tunnet hyvin", äiti rohkaisi.


Louisa kiipesi ullakkohuoneeseen, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, kastoi kynänterän mustepulloon ja alkoi kirjoittaa siistillä taaksepäin viistolla käsialallaan.


"Joulu ei tunnu joululta ilman joululahjoja", nurkui Jo, joka makasi pitkällään matolla.
"On hirveää olla köyhä", huokasi Meg tutkiskellen yllään olevaa vanhaa pukua…"Loput voitkin lukea kirjasta Pikku naisia, jonka on kirjoittanut Louisa May Alcott.

Olen julkaissut tämän kertomuksen aikaisemmin Koululainen-lehdessä.
Kirj. Pirkko Anna Amnell, FM, kirjailija

Rakas oma nalle

Kuva lehtijutussani ja oma nalle

Kuva: Anna Amnell (vanha nalle alkuperäisestä lehtiartikkelistani, uusi on eräs omista teddykarhuistani)

Teddykarhuja jo 100 vuotta

Näillä kahdella teddykarhulla on ikäeroa melkein täsmälleen 100 vuotta. Teddykarhujen amerikkalainen esi-isä on vuodelta 1903 ja Cambridgen nallekaupasta ostettu käsintehty nalle 2000-luvulta, jolloin sain sen tuliaisiksi ja äitienpäivälahjaksi.

Joillakin meistä saattaa olla kulunut lapsuuden teddykarhu piirongin päällä istumassa. Mutta useimpien nalle tuli niin loppuun rakastetuksi, että siitä on enää vain muisto jäljellä. Teddykarhut ovat suosittuja lasten leluja, mutta niistä on tulossa yhä enemmän aikuisten keräilyesineitä.

Teddykarhuinnostus alkoi presidentti Theodor Rooseveltin matkasta Missisipille vuonna 1902. Roosevelt oli selvittelemässä Missisipin ja Louisianan osavaltioiden välistä rajakiistaa ja oli seurueineen metsästysretkellä. Toiset jäljittivät mustakarhun, joka raateli nälkiintyneenä yhden metsästyskoirista. Karhu saatiin kiinni, sidottiin puuhun ja jätettiin presidentin ammuttavaksi. Roosevelt kieltäytyi ampumasta noin säälittävässä tilassa olevaa eläintä.

Seuraavana aamuna oli Washington Postin etusivulla Clifford K. Barrymanin pilapiirros Rooseveltistä ja karhunpojasta. Siitä alkoivat monenlaiset tarinat karhun kohtalosta: suloinen pentu oli otettu lemmikiksi valkoiseen taloon, maskotiksi newyorkilaiseen hotelliin tai eläintarhaan Washingtonissa. Tosiasiassa Roosevelt oli pyytänyt toiset lopettamaan yli 100-kiloisen karhun vaivat.

Teddyn karhut

Pilapiirtäjä käytti tämän jälkeen usein suosituksi tullutta karhunpoikaa Rooseveltiä koskevissa pilapiirroksissa. Samaan aikaan oli Brooklynissä New Yorkissa pieni paperi- ja lahjatavarain kauppa, jota piti venäläissyntyinen Morris Michtom. Hän myi myös vaimonsa Rosen tekemiä leluja. Pilapiirroksen innoittamana Rose teki kaksi lastuvillatäytteistä mohairkarhua, jotka pantiin koristeiksi kaupan ikkunaan. Ne herättivät ihastusta, ja tarinan mukaan Morris pyysi Rooseveltiltä luvan nimittää ne ”Teddyn karhuiksi”[teddy bears], koska presidenttiä kuten monia muitakin Theodoreja kutsuttiin lempinimellä Teddy. Nämä teddykarhut, joiksi niitä pian sanottiin, olivat alkuna suurelle leikkikalutehtaalle, joka toimii yhä New Yorkissa. Amerikkalainen teddykarhu oli syntynyt.


Ramman Margareten Petz-karhut

Saksalaisillakin on oma tarinansa teddykarhun juurista. Pienessä Giengenin kaupungissa lähellä Stuttgartia asui Margarete Steiff. Hän oli sairastanut kaksivuotiaana polion, josta hänen oikea kätensä oli jäänyt heikoksi ja hänen molemmat jalkansa olivat rampautuneet. Margarete joutui viettämään koko elämänsä rullatuolissa, mutta se ei häntä lannistanut. Hän opetteli käyttämään ompelukonetta ja perusti ompelimon. Harrastuksenaan hän teki pieniä kangaseläimiä, joita hän antoi lahjaksi asiakkaittensa ja ystäviensä lapsille.

Siihen aikaan pehmeät lelut olivat harvinaisia, ja Margareten eläimet tulivat niin suosituiksi, että hän perusti leikkikalutehtaan vuonna 1898. Margareten veljenpoika, nuori taiteilija Richard Steiff oli ihastunut karhunpoikiin, joista hän piirsi luonnoksia läheisissä eläintarhoissa. Hän näytti piirustuksiaan tädilleen, joka suostui valmistamaan tehtaassaan joukon karhuja. Ne olivat näytteillä Leipzigin leikkikalumessuilla vuonna 1903. Useimmat pitivät pitkänenäisiä laihoja karhuja rumina ja kömpelön näköisinä. Mutta messuilla oli myös amerikkalaisia ostajia. Eräs heistä tilasi Margareten tehtaasta tuhansia Petz-karhuja, joita alettiin nimittää Saksassa teddykarhuiksi vasta 1907.

Steiffen sukutarinan mukaan Petz-karhut koristivat Rooseveltin tyttären Alicen hääjuhlien pöytiä Valkoisessa talossa, ja Teddy Roosevelt nimitti ne itse teddykarhuiksi. Rooseveltin suku sanoo, että se on satua. Mutta teddykarhukuume oli alkanut. Se oli Amerikassa kovimmillaan Margarete Steiffen kuolinvuonna 1909.

Antiikkinallet ovat aikuisten lelujaja keräilyesineitä


Maailman kuuluisin nalle lienee Aloysius. Se vietti ensimmäiset 55 vuottaaan amerikkalaisen sekatavarakaupan hyllyllä, kunnes pääsi Jeremy Ironsin ja Anthony Andrewsin näyttelijätoveriksi suosittuun Brideshead Revisited - TV-sarjaan.

Aloysius on kyhmyselkäinen ja vakavailmeinen Yhdysvalloissa vuonna 1907 syntynyt nallenköriläs, jollaisia teddykarhut olivat alussa. Vasta 1930-luvulla kehittyivät nykyiset söpöt nallet. Entisajan nallessa on täytteenä olkea, lastuvillaa, kapokkia, korkkia tai sahajauhoja ja sen mohairturkki tuoksuu mukavalta. Lieneekö se tuoksu antiikkia, jona ennen vuotta 1940 tehtyjä teddykarhuja pidetään? Niiden joukossa Steiffen nallet ovat teddykarhujen aatelia. Vanhoista teddykarhuista on tullut aikuisten leluja. Ne ovat suosittuja koriste-esineitä, ja nykyään vanhat teddykarhut ovat niin arvokkaita, että niitä kerätään jopa sijoitusmielessä.


Tämä on osa aikaisemmin julkaisemastani artikkelista.
(Pirkko Pekkarinen: Rakas oma nalle. – Kotiliesi no 20,18.10.1985, sivut 82-85.)
copyright Pirkko Anna Amnell

Teddykarhu terapeuttisena ilmiönä


Nallet ja tuolit

Kuva: Anna Amnell
Nallen elämä ei ole pelkkää huviretkeä. Pehmeä lelu ja yleensä nimenomaan teddykarhu on useimmille lapsille paras lohduttaja vanhempien jälkeen. Se muistuttaa ulkonäöltään ihmistä ja voi korvata äidin tai isän pienelle lapselle lyhyeksi ajaksi.

Erityisen tärkeä tällainen pehmeä lelu on siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa tajuta, että hän on erillinen olento kuin äiti, isä tai hoitaja. Nallesta voi tulla samanlainen aina läsnä oleva ja auttava olento kuin vanhemmat olivat aikaisemmin.

Lapsi kokee usein surun, menetyksen ja vihan tunteita tässä elämänsä vaiheessa. Hän voi kohdistaa nämä tunteet nalleen. Kanadalainen lapsipsykiatri Ruth Stirtzinger on todennut, että tällainen siirtymävaiheen esine on hyvin tärkeä varsinkin länsimaisessa kulttuurissa, jossa läheinen fyysinen yhdessäolo äidin kanssa jää lyhyemmäksi kuin joissain muissa kulttuureissa.

Nalle sairaanhoitajana ja
pehmopoliisina


Varsinkin sairaalassa olo on lapselle vaikeaa. Hän tulee
usein sairaalaan pitkän matkan takaa ja joutuu olemaan erossa vanhemmista, sisaruksista, ystävistä ja lemmikkieläimistä. Niinpä monet sairaalat samoin kuin turvakodit järjestävät jokaiselle lapselle oman pehmeän lelun, ja se on useimmiten nalle.

Erityisen hyviä tuloksia on saatu teddykarhujen käyttämisestä
poliisien apuna, kun joudutaan tekemisiin lasten kanssa kriisitilanteissa. Lapsi pelästyy helposti poliisin univormua ja varsinkin asetta, voi tulla hysteeriseksi tai joutua shokkitilaan nähdessään väkivaltarikoksen tai rikollisen kiinnioton.

Lapselle on erityisen traumaattista, kun hänen lähiomaisensa pidätetään tai joutuu rikoksen kohteeksi. Joillain paikkakunnilla Yhdysvalloissa poliisit kuljettavat teddykarhuja partioautoissaan. Kriisitilanteessa lapselle annetaan heti nalle syliin. Lapsen huomio kiintyy siihen. Nallea rutistamalla lapsi voi lievittää pelkoa ja jännitystä.


Nallelle kerrotaan salaisuuksia

Jo useita vuosia sitten jotkut terapeutit alkoivat käyttää teddykarhuja sellaisten lasten hoidossa, jotka eivät suostu puhumaan aikuisille ongelmistaan tai ovat suorastaan autistisia eli vaikenevat täysin. Seksuaalista tai muuta väkivaltaa kokenut lapsi voi kertoa nallen kautta terapeutille tai poliisille yllättäviä asioita. Teddykarhun sisälle voidaan asettaa mikrofoni tällaisessa hoitotilanteessa.

Teddykarhuilla voi olla tärkeä merkitys myös teini-ikäiselle.
Eräs teinityttö kirjoitti Helsingin Sanomain nuorten palstalla, että muilla tytöillä on poikaystävät, mutta hän käpertyy tyytyväisenä nallen kainaloon.


(Pirkko Pekkarinen: Rakas oma nalle. – Kotiliesi no 20,18.10.1985, sivut 82-85.)
copyright Pirkko Anna Amnell, Pirkko Pekkarinen)

Kun koti kävi ahtaaksi


Pekkarinen, Pirkko [Anna Amnell]: Aurora, vaahteralaakson tyttö. – Syksyn kotimaiset esikoiskirjailijat lähikuvassa. Kirjakauppalehti 1991: 7.

Tämä kirjoitus on laajennus kirjoituksesta, jonka tein syksyllä 1991 Kirjakauppalehteen, jossa silloisen perinteen mukaan oli esittely syksyn esikoiskirjailijoista. (Klikkaa kuva suureksi. Kirjoitin vuoteen 1998 nimellä Pirkko Pekkarinen)


Sain marraskuussa 1995 ensimmäisen Pääskysen, jäsenkirjeen Suomen Nuorisokirjailijoiden liitolta. Se oli minulle kuin viesti lapsuudestani, lämpimästä kesäpäivästä, jolloin pääskyset lentelivät räystäitten alle pesiinsä, mansikat ja mesimarjat tuoksuivat. Asuin sota-aikana iäkkään isoisäni, suksimestarin ja viulupelimannin talossa, jossa luettiin talvella ääneen Maamme-kirjaa pärevalossa. Jäsenkirjeen kansallisromanttinen kuva toi mieleen myös toisen lapsuudenmuiston: istun Iisalmessa pölyisellä ullakolla lukemassa vanhoja lastenlehtiä, Pääskysiä nekin.

Sodan juuri loputtua oli kova asuntopula ja asuimme monta vuotta yhdessä pienessä huoneessa, jonka peltisessä pönttöuunissa äiti laittoi kolmijalalla ruokaa. Onneksi Iisalmessa oli silloin pikkupietarinpihamaisia puutalokortteleita, joissa eli ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Meidän pihassa asuivat huoneen ja keittiön asunnossa iäkkäät lapsettomat sisarukset, paikallisen sanomalehden Salmettaren toimittaja ja hänen eläkkeellä oleva opettaja-sisarensa. He antoivat minun leikkiä ullakollaan. Siellä oli kasoittain vanhoja lastenlehtiä ja satukirjoja sekä aikuisten romaaneja, joiden alkuun oli leimattu puustaimin ARVOSTELTAVAKSI – yleensä vinoon.

Vuonna 1946 ilmestyi Tyyne-Maija Salmisen lastenkirja "Kun koti kävi ahtaaksi" kuvauskohteena työläiskodin lapset. Saman vuoden kesänä täytin kahdeksan vuotta ja pakenin vastasyntyneen pikkusisareni korviavihlovaa parkumista naapureitten ullakon rauhaan. Istuin avoimen päätyikkunan ääressä sateen ropistessa ja ahmin kirjan toisensa jälkeen. Onneksi kukaan ei ehtinyt sensuroimaan kirjavalikoimaani ja hyppäsin suoraan lastenkirjoista romaaneihin. Avautui uusi maailma, joka oli täysin erilainen kuin sodanjälkeinen ankea Suomi. Havahduin eskapistisesta tilastani vasta sitten, kun leikkitoverini kirkuivat suoraa huutoa ikkunan alla : "Elä ennee lue! Tule leikkimään!"



Koulukirjaston aarre oli Välskärin kertomuksia. Muistan punaiset kultakoristeiset kannet, joita sivelin ja kuiskasin itselleni, ehkä vain mielessäni " minustakin tulee kirjailija. Alku oli lupaava: meidän luokalta Kurki-Suonion Sirkka ja minä saimme runomme paikalliseen sanomalehteen. Sitten oli vuorossa kaupunginkirjasto, matala puutalo, josta tuli vuosien varrella toinen kotini. Se oli kuitenkin alussa kuin vihamielinen linnoitus, joka piti valloittaa. Heti oven suussa istui pöydän takana ankara, motkottava Kirjastonhoitaja. "Oletko pessyt kätesi?" kysyi hän aina ensimmäiseksi. Muutaman vuoden kuluttua sain hiipiä narisevien lattialautojen poikki aikuisten osastolle, jossa odottivat sadat uudet kirjaystäväni.

Mieluisin lukupaikka huoneeksi ja keittiöksi kasvaneessa kodissamme oli talvisin matala penkki, ensimmäinen huutokauppaostokseni. Nojasin selkääni keittiön lämpimään hellanmuuriin, nakersin porkkanaa tai mutustelin äidin leipomaa rusinapullaa. Kesällä luin usein puussa tyhjällä tontilla, jota me lapset sanoimme Paratiisiksi. Eräänä kesänä paras ystäväni Seija ja minä olimme olevinamme Vihervaaran Anna ja hänen sydänystävänsä Diana. Kävelimme käsikynkkää vanhalla hautausmaalla, jonka ikivanhojen puitten varjostamat polut kelpasivat Prinssi Edwardin saaren maisemiksi. Annan lailla lausuimme rantatiellä ulkoa runoja, joita olimme oppineet saksan tunnilla.

Luin niin paljon kirjoja, että sukulaiset alkoivat pelätä, että sekoan. Niin oli käynyt paikallisen perimätiedon mukaan eräälle savolaiselle ylioppilasparalle. Kun asetin eräänä päivänä taas paksun kirjapinon kirjaston tiskille, uusi kirjastonhoitaja kuiskasi: "Kotoasi käytiin sanomassa, että sinulle ei saa antaa kirjoja". Valehtelin silmää räpäyttämättä, että tarvitsen kirjat kouluesitelmään. Sain kirjat ja käärin joksikin aikaa lainakirjat samanlaisiin kansipapereihin kuin koulukirjat. Pian kaikki palasi onneksi ennalleen.


Pirkko 1956 elokuussa

Vuonna 1956 pääsin American Field Service-stipendiaattina Montanaan. Se oli uusi maailma: Viisi uutta siskoa. Oma huone. Kolmikerroksinen talo. Olohuoneessa oli kaksi flyygeliä, sillä perheen äiti soitti pianokvartetissa, joka harjoitteli heillä. Dollarihymyt. Televisio. Pyykinpesukone ja kuivailmakuivaaja. Elvis. Nuorisomuoti. Huulipuna – piti käyttää, ettei näyttänyt hipiltä. Lukijan uraani tuli vuoden keskeytys, sillä olin pitkään kuin lukutaidoton: englantini ei riittänyt romaanien lukemiseen. Katsoin tuona aikana niin paljon televisiota, että sain siitä tarpeeksi loppuiäkseni. Koulussa luettiin runoja - opettajan suosikki oli e. e. cummings - ja Shakespearea, jota ymmärsin sieltä täältä. Amerikan-vuoden päätyttyä bussimatkalla New Yorkiin ostin Chicagosta Robert Frostin runot, joita luin innostuneena paluumatkalla laivassa. Englanninkielinen maailma oli avautunut.

Kouluajan romanssi alkoi teinijuhlissa ja Topeliuksen "Hyrrän" harjoituksissa ja muuttui pian 60-luvun opiskelija-avioliitoksi. Opiskelin kirjallisuutta ja sosiologiaa ja ehdotin graduni aiheeksi C. S. Lewisin Narnia-kirjoja, joista muutama oli jo suomennettukin. Professori Irma Rantavaara nyrpisti isoa nenäänsä ja sanoi: " Eihän nyt lastenkirjat ole sopiva aihe yliopistolliseen tutkimukseen. Ottakaa C. S. Lewis kirjallisuuskriitikkona". Suutuin ja aloin opiskella englantia.

70-luvun radio ja televisio olivat niin "punaisia", ettemme hankkineet kumpaakaan. Äänilevyjä ja kirjoja eri kielillä lainasimme ostoskärryittäin. Vuosikaudet meillä oli tapana lukea ääneen kaikenlaisia kirjoja: eri maitten satuja, muumikirjoja, Tolkienia, Seitsemää veljestä. Lapsistamme, isänsä kaimasta Matista sekä Mimistä ja Markosta kehittyi himolukijoita. Maailman avartamiseksi lapset pantiin ranskalaiseen kouluun, ja Matti väitti kouluaineessaan, että meillä oli kirjoja jääkaapissakin.

Graduni Narnia-kirjoista valmistui ja tunsin halua aloittaa vihdoin itsekin kirjoittamisen. Mutta 1970-luvun suomettunut Suomi oli tullut henkisesti hyvin ahtaaksi. Kirjoitin kuitenkin yhden lehtijutun Suomen Kuvalehteen. Muutimme Kanadaan ja aloin pitää perhepalstaa siirtolaislehdessä ja lähettää lehtijuttuja Suomeen. Kesälomilla teimme koko perhe yhdessä telttaretkiä eri puolille Pohjois-Amerikkaa. Näimme Mark Twainin kotiseudut Hannibalissa ja L. M. Montgomeryn pappilan Toronton lähellä. "Omalle kirjailijalleni preerialla", kirjoitti yhä optimistinen mieheni suomenkieliseen Pieni talo preerialla –kirjaan, jonka hän osti minulle Laura Ingalls Wilderin talosta – joka oli kylläkin Ozark-vuoristossa.

Eräänä päivänä Torontossa kun hakkasin keittiön pöydän ääressä punaista kirjoituskonettani, näin mielessäni kolmiulotteisena, kuin monivärisenä hologrammina, vaalean tytön, joka pyyhki pölyjä viktoriaanisessa kartanossa. Annoin tytölle nimen Aurora ja aloin kirjoittaa. Muutimme Suomeen ja, edelleen työn ohella, jatkoin kirjaani uudesta suomalaisesta Aurorasta, sortovuosien tytöstä, joka joutuu pakenemaan Kanadaan. Ensimmäisen Aurora-kirjan ilmestyessä vihdoin vuonna 1991, maailma oli yhtäkkiä muuttunut. Koti-Suomikin on sen jälkeen alkanut hitaasti avartua, ikkunoita ja ovia avataan.

© Pirkko Anna Amnell

Julkaistu Pirkko Pekkarisen nimellä teoksessa: Luovaa iloa: nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä. Toim. Ismo Loivamaa. – Helsinki: Suomen Nuorisokirjailijat ry, 1996, s. 60-62.

henkilökohtaista, kirjailijat, kirjallisuus, Kun koti kävi ahtaaksi, lapsuus, politiikka, suomettuminen